Viimeaikaisia näkemyksiä nuorten koulunkäyntimotivaation parantamisesta

Yle uutisoi toissapäivänä sekä verkkosivuillaan että tv-lähetyksessään esiteini-ikäisten koulunkäyntiongelmista. Suomen Akatemian tutkimuksen mukaan kymmenesosa 12-vuotiaista kokee uupuvansa koulutyön takia. Lähes puolet suhtautuu kouluun kyynisesti, eivätkä he koe oppineisuutta ja sivistystä arvokkaana asiana.

Uutisoinnissa yhdistettiin viivalla seuraus ja syy siten, että oppilaiden motivaatio-ongelmat johtuvat koulujen yhteensopimattomuudesta oppilaisiin nähden ja oppilaiden vahvuuksien huomioimatta jättämisestä. Tämä ilmeni luokanopettaja Maarit Korhosen haastattelusta, jossa hän valitti, ettei ymmärrä nuorten kieltä eikä maailmaa enää, ja kuinka "heitä ei kiinnosta 60-luvun asiat". Ylen erillisessä haastattelussa tutkijaryhmän vetäjä selitti, että osa motivaatiopuutteista kärsivistä oppilaista tahtoisi, että heidän digiosaamistaan käytettäisiin enemmän hyödyksi, koska se saattaisi parantaa heidän motivaatiotaan.

Tutkijaryhmä esitti parannusehdotuksiksi myös "yhteisopettajuuden, yhteiset luokat ja ilmiöoppimisen". Näitä käsitteitä ei kuitenkaan avattu ollenkaan, vaan digitalisaation ja diginatiiviuden huomioonottaminen jäivät ainoiksi konkreettisiksi ratkaisuiksi oppilaiden ongelmiin ja niitä käsiteltiinkin eniten. Katsoin uutisartikkelin, uutislähetyksen ja haastattelun läpi huolellisesti. Uutisoinnin pointiksi jäi se, että ison instituution, suomalaisen peruskoulujärjestelmän, pitäisi lähteä muuntautumaan tämän päivän oppimisvaikeuksista kärsivien diginatiivien mieltymyksiä kohti.

Psykologi Keijo Tahkokallio kommentoi uutiseen mm. sitä, että koulun pitäisi edustaa pysyvyyttä. Koulujen digitalisaatioloikka hävittäisi pysyvyyden, koska teknologian kehittyessä uusia muutoksia opetusmateriaaleihin- ja käytäntöihin tulisi jatkuvasti. Kukaan ei vielä tiedä, millä tavoin teknologia säätelee ja epäluonnollistaa elämäämme 20 vuoden päästä. Ehkä silloinkin tutkijat ovat vaatimassa, että koulun pitää palvella senhetkisten 12-vuotiaiden mieltymyksiä paremmin.

Kukaan ei myöskään vielä tiedä, mitä tiedetään 20 vuoden päästä siitä, millä tavoin jatkuva ruudun tapitus vaikuttaa psyyken ja aivojen kehitykseen, josta lastenpsykiatrit ovat jo nyt huolissaan. Ehkä kirjojen ja luokkahuoneiden malli paljastuu kestävimmäksi ratkaisuksi. Opiskelun digitalisoiminen on myös ristiriidassa useiden tutkimusten kanssa siitä, että alle 18-vuotiaiden suositeltu kokonaisruutuaika olisi vain kaksi tuntia päivässä.

Kirjoitin ylläolevan tekstin siltä olettamalta, että uutisen tutkijat, luokanopettaja ja toimittajat pitävät digitalisaatiota pelastavana enkelinä oppilaiden motivaatio-ongelmiin. Mutta jos kyse onkin koulujen muokkautumisesta yksilöiden tarpeisiin muilla tavoin, niin haluaisin kuulla, että millä käytännön keinoilla suomalainen peruskoulu alkaa rajallisten resurssien maailmassa muokkaamaan opetuskäytäntöjään niin, että ne sopisivat jokaiselle laajassa kirjossa esiintyvälle motivaatio-ongelmaiselle ja levottomalle lapselle. Oppitunnilla on 1-2 aikuista läsnä ja siellä pitäisi ehtiä käymään myös oppiainetta läpi kaiken yksilöllistämisen ja jokaisen mieltymyksille tarjoilun ohessa.

Äskeinen siis semmoisen henkilön kynästä, joka pitää henkistä hyvinvointia äärimmäisen tärkeänä asiana. Minäkin kuitenkin ymmärrän, että peruskoulu ja sen henkilöstö, joiden resurssit on tiristetty miniminiin, eivät ole optimaalisimmassa asemassa tämän epäkohdan ratkaisemisessa.

Tutkijat ja toimittajat haukkuvat väärää puuta. Yle asetteli koko uutisen väärin, kun se lähti kaivamaan peruskoulusta uudistuksia sen pönkittämiseksi, että nuoret selviäisivät paremmin heille asetetuista vaatimuksista. Heitän ihan lonkalta, että opettajat ovat keskimäärin ammattitaitoisempia kuin 40-50 vuotta sitten, kouluviihtyvyys on parantunut ja sen sijaan oppilaissa on tapahtunut jokin muutos. Nuorissa työntekijöissä on myös tapahtunut muutos. Samaten varusmiehissä. Puhumattakaan nuorten tapaturma-alttiudesta liikenteessä. Kuka on syypää siihen, ettei nuori pärjää näissä koetinkivissä?

Kodin vastuu mainittiin koko uutisvyyhdin aikana kerran, joka on hyvin omituista, kun otetaan yksi fakta huomioon: Yli seitsemän miljardin ihmisen joukosta meillä, alle promillen suuruisella väestöllä Suomessa, on käytössämme maailman moderneimmat ja humaaneimmat julkisen palvelun instituutiot. Oman lapsioppilaan henkinen hyvinvointi ja elämässä pärjääminen ei ole peruskoulun suorituskyvystä kiinni, vaan heikko lenkki on jossain muualla.