Ensin moralisoinnista. Keskustelun asettelu, jossa mieli on pahoitettu, koska työttömän vanhemman alle kouluikäinen lapsi ei saa viettää päivähoidossa saman verran aikaa kuin työssäkäyvien lapset, vaikuttaa oudolta. Järkeni sanoo, että ensisijaisesti vanhemmat katsovat omien lapsiensa perään ja vasta toissijaisesti jokin julkinen palvelu. Järkeni sanoo myös, että vanhempien pitäisi pääasiallisesti nauttia lapsensa kaitsemisesta, kun kerta ovat lapsen tehneet. En näe mitään moralisointia siinä, että perheenperustamispäätöksen tehneen pariskunnan odotetaan katsovan oman lapsensa perään, jos heillä on sille aikaa. Lastenpsykiatri Jari Sinkkosta lainatakseni, "miksi ihmiset kokevat pienen lapsen riippuvuuden niin raskaana, että siitä on päästävä mahdollisimman nopeasti ja aikaisin irti?"
Näen hyvää siinä, että lapsi on kahdeksan tuntia päivässä päivähoidossa vanhempien työssäkäynnin takia. Asioiden laajemmassa mittakaavassa työnteon suoma perheen taloudellinen turva luo stressivapaamman ympäristön myös lapselle. Näen hyvää myös siinä, jos vanhempi jää työttömäksi. Hänellä on silloin aikaa ottaa kotiäitiydestä- tai isyydestä kaikki irti. Kaikkein vahvimman ja turvallisimman kiintymyssuhteen kautta lapsi pääsee kokeilemaan turvallisesti uusia asioita, jotka edesauttavat hänen kehitystään. Lapsella on lähestulkoon aina turvallisin mahdollinen aikuinen saatavilla vuorovaikutukseen ja yhteisen kiinnostuksen jakamiseen. Näin hyviä olosuhteita ei synny päivähoidossa.
Mietin ihan vilpittömästi, että onko minulta jäänyt jotain olennaista tajuamatta, jos kohta käsiteltävää etuoikeusmyyttiä ei oteta huomioon. Mikä on perustelu sille, että halutaan vapaaehtoisesti olla erossa jopa kahdeksan tuntia omasta lapsesta? Kukaan ei tällä aikakaudella hae töitä kahdeksaa tuntia päivässä. Eikö 20 tuntia omaa aikaa viiden päivän jaksolla ole riittävä määrä? Onko lapsen vai vanhemman oikeus, että lapsi saadaan vielä tuosta pidemmäksi ajaksi päivähoitoon ilman tarpeellista syytä, kuten työssä käyminen?
Lapsen saaminen päivähoitoon nähdään tosiaan myös etuoikeutena, johon sisältyy eheyttävä annos laadukasta varhaiskasvatusta. Yleinen päivähoito-oikeuden rajaamista vastustava argumentti koskee lapsen inhimillisen pääoman kehitystä, jonka suhteen lapsen uskotaan jäävän jälkeen sellaisista lapsista, jotka saavat nauttia päivähoidosta 40 tuntia, tai ainakin oletettavasti enemmän kuin 20 tuntia, viikossa. Argumentointi inhimillisen pääoman kartuttamisella kariutuu reaalimaailman karikoihin, joista ensimmäisestä kertoo lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi paljon työtä tehnyt psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen. Suora sitaatti:
"Psykologisella tiedolla lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisissa lasta koskevissa ratkaisuissa, kuten siinä, millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset tarvitsevat. Ratkaisut ovat olleet poliittisia. Päivähoitoa ei ole suunniteltu sen takia, että lapset tarvitsisivat sitä vaan sitä tarvitsevat äidit voidakseen osallistua työelämään."Ensimmäinen lause on sen verran painava, että laitan sen viedä uudestaan:
"Psykologisella tiedolla lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisissa lasta koskevissa ratkaisuissa, kuten siinä, millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset tarvitsevat."En väheksy päivähoidon työntekijöiden ammattitaitoa, mutta pidän itsekin äärimmäisen kummallisena sitä, että alle kouluikäisen lapsen isä ja äiti luulevat, että heidän hoivansa ja rakkautensa jäisivät kakkoseksi hoitotyöntekijälle, jolla voi olla ryhmäkoon ylittävät määrät lapsia (+8) samaan aikaan huomioitavanaan. Tämä on varmasti yksi niistä konkreettisista perusteluista, mihin Keltikangas-Järvisen mielipide rakentuu. On harhaa kuvitella päivähoidon tarjoavan jotain sellaista lapselle, mihin tämän oma koti ei voisi kyetä. Varsinkin kun otetaan huomioon, mitä päiväkodeissa tapahtuu tyypillisen päivän aikana:
- Syödään aamupala, lounas ja välipala
- Käydään kahdesti ulkona
- Nukutaan yhdet päiväunet
- Pidetään yksi tai kaksi toimintatuokiota
- Ylläolevista seikoista johtuen paljon hengästyttävää paikasta toiseen siirtymistä, ryhmänhallintaa ja aikataulujen noudattamista
- Jos aikaa jää, niin muutamat lyhyt vapaan leikin tuokio ja aikuisen kanssa rauhallista, jopa kahdenkeskistä rupattelua
Mitä siellä ei tapahdu:
- Lasta kuullaan riittävästi ja hänen yksilöllisyytensä otetaan huomioon
- Arka ja herkkä lapsi pääsee välissä rauhalliseen tilaan ottamaan etäisyyttä päiväkodin tilojen kovasta metelistä, sen epämiellyttävistä lapsista ja toisinaan epämiellyttävistä aikuisista
- Lapsi valikoi ja hyväksyy vaivatta päivähoitoryhmästään turvallisen aikuisen
Jotta alemmat kolme pointtia saataisiin tapahtumaan, pitäisi työntekijöiden ja virkamiesten muuttaa työskentelytapojaan ja ajatusmallejaan hyvin radikaalisti. Tätä ei kuitenkaan tule näillä näkymin tapahtumaan, sillä ymmärrettävästi suurten ryhmäkokojen takia tietty kurinalaisuus ja järjestyksenpito ovat välttämättömiä. Tämän takia kasvatustieteiden tohtori Erja Rusanen painottaakin eroa varhaiskasvatuksen ja päivähoidon käsitteiden välille. Päivähoitoa saa joka paikassa, mutta varhaiskasvatusta ei.
Suuri yleisö näkee päivähoidon ratkaisumallina sille, että oma lapsi pääsee harjoittamaan sosiaalisia taitojaan ja kokemaan erinäisiä elämyksiä, jotka kiistämättä ovat tärkeitä pienen kehitykselle. Kaverisuhteita ja metsäretkien kaltaisia kokemuksia lapsi voisi saada päiväkodin ulkopuolellakin, mutta se vaatii vanhemmilta viitseliäisyyttä ja itsensä uusiin tilanteisiin heittämistä. Lapsen kanssa pitäisi mennä metsään tai ainakin viedä hänet kerhoon. Pitäisi olla yhteydenpitoverkosto muiden vanhempien kanssa. Pitäisi nähdä, miten oma lapsi käyttäytyy uppo-oudossa tilanteessa. Niin hirveästi uusia ja epämiellyttäviä tilanteita, joissa joutuisi sietämään epävarmuutta. Kunnan ilmainen päivähoito voi näyttäytyä syyllisyyttä vähentävältä vaihtoehdolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti