sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Näkymättömät lapset

Kokemuksieni mukaan lapsiryhmistä nousee esiin muutamia erilaisia tyyppejä tai eri ominaisuuksien yhdistelmiä, jotka pääsevät keskimääräistä enemmän osalliseksi aikuisten huomiosta sekä hänen kanssaan käytävästä vuorovaikutuksesta.
  1. Impulsiiviset hermokimput, joiden läsnäolon noteeraavat valium-tiputuksessa olevat letargiapotilaatkin.
  2. Herttaiset, ulospäin suuntautuneet ilosilmät, jotka ovat tottuneet vaatimaan aikuisen huomiota ja joiden kanssa on yleensä miellyttävää vuorovaikuttaa.
  3. Koheltajat, joille moni asia tuottaa ongelmia, joten he tarvitsevat jatkuvasti aikuisen läsnäoloa.
Näiden ryhmien ulkopuolelle jäävät mm. arat lapset, sisäänpäin kääntyneet lapset, välttelevät lapset - ylipäätänsä sellaisia piirteitä omaavat lapset, joiden huomaa olevan lähes aina omissa oloissaan. He tuovat minulle mieleen Muumilaakson tarinoiden jakson "Näkymätön lapsi". Ninni-tyttö muuttui näkymättömäksi, koska ei kestänyt tätinsä jatkuvaa ivailua. Täysin näkyväksi Ninni muuttui vasta työnnettyään Muumipapan mereen.

Näkymättömät lapset ovat yleensä normaalin kapasiteetin omaavia lapsia, eivätkä esimerkiksi koulussa suoritettavat tehtävät ja velvollisuudet tuota heille ongelmia. Toisaalta missään heidän kyvyssään ja taidossaan ei ole (vielä) sellaista poikkeuksellista lahjakkuutta, että se täytyisi ryhmässä noteerata. Näkymättömät lapset menevät niin lähelle oppikirjaesimerkkiä näennäisen kiltistä ja vaivattomasta lapsesta kuin todellisessa maailmassa on vain mahdollista päästä.

Tyypillistä näille lapsille voi olla myös se, että aikuisen huomiota ei edes osata kaivata. Ikään kuin lapsen pitäisi ensin olla sataprosenttisen varma siitä, ettei ole aikuiselle vaivaksi ja että asia, minkä hänelle haluaisi kertoa, ei vahingossakaan kuulosta "tyhmältä". Toisaalla voi olla lapsia, jotka haluaisivat kertoa aikuiselle mitä tahansa, mutta kukaan ei ole kuuntelemassa.

Huomioimisen tasa-arvo ei ole toteutettavissa, mutta pyörittelen tätä asiaa mielessäni silloin tällöin. Arat ja välttelevät lapset eivät osaa vaatia itselleen huomiota, joten heidät pitäisi aina itse muistaa huomioida, etteivät he vahingossakaan tuntisi itseään muita huonommiksi. Näin itse olen asian mieltänyt.

Biologian sanelemia persoonallisuuden piirteitä ei ole inhimillistä muokata ja lapsen omassa kodissa tehtyjä muutoksia on vaikea saada muualla tekemättömäksi. Optimisti minussa ajattelee, että lapselle, varsinkin näkymättömälle lapselle osoitettu pieni, omasta mielestä jopa mitätön teko voi olla hänelle iso ja merkittävä asia. Se, mikä milloin missäkin oli merkittävää ja kenelle, tuskin koskaan tekijälle henkilökohtaisesti selviää, mutta kenties juurikin sen takia pienien tekojen tekemiseen ei pitäisi koskaan kyllästyä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti